Mä oon ollut enemmän ja vähemmän rikki viime viikon hoitajakäynnin jälkeen ja tämän päivän lääkärikäynti ei paljoa helpottanut. Ihan yhtä perkelettä oli taistella sen suhteen, että olenko nyt siis työkuntoinen vai en… Miksi yhtäkkiä puhutaan töistä? Miksi musta tuntuu taas että kaikki asiat kasaantuu mun niskaan enkä pääse eteenpäin? Miksi mua ei kukaan kuuntele?
Noh… kukaan ei kuuntele, koska kunnallisella puolella ei näemmä ole resursseja enempään. Ymmärrän ja en ymmärrä. Miten helkkarissa mun pitäis päästä kaiken pahan yli jos kukaan ei käy niitä mun kanssa läpi. Mä oon ikäni ollut hiljaa ja nyt haluisin puhua jonkun kanssa. Mutta ei ole ketään kelle puhua tuollakaan. Mun ajan hoitajalle on 2-4 viikon välein, yleensä kerran kolmessa viikossa ja yksi aika on 45 minuutin mittainen… Voin kertoa ettei ihan mulle riitä.
Onneksi yksi ihana ihminen selvensi mulle työkokeilun tarkoitusta niin, että suurin ahdistus väistyi… silti tuntuu että taas pitää ratketa kaikkeen yhtäaikaa.. PASKA
Mulla vaihtuu nyt myös lääkitys. Vanha lääke vaihdetaan aika reippaalla tahdilla uuteen. Vanhan lääkkeen annoksen tiputuksesta saattaapi tulla huimausta ja sähköiskuja ihoon.. sellasta kivaa.. Toivottavasti uusi lääke auttaa ahdistukseen. Viimeksi viikonloppuna olin valmis käymään veitsilaatikolla ja tehdä oman ratkaisun tän elämän osalta. En tehnyt… koska kirjoitan tässä.
Mä en osaa hakeutua sairaalan päivystykseen vaikka hajoisin itteeni. Pelkään että vien paikan joltain sellaiselta joka sitä enemämn tarvitsee… Silti tuntuu että tarvitsisin apua 24/7 välillä. Mä en vaan usko että selviän tästä tällä tavalla mitä tää nyt on. Ensin pitää avautua ja kertoa kaikki mun traumat.. sitten ne on paperilla eikä niistä pääsekkään kunnolla keskustelee. Tää on ihan perseestä välillä.
Onneks mulla nyt on bändi ja pt… ilman niitä ei ois kyllä muakaan.