Tänään alkoi päivä aika aikaisin, mutta kun tiesi että se pitää sisällään laulua ja treeniä niin jaksoin kuitenkin nousta kun kello soi. Kävin harjoittelemassa yhtä yhteisesitystä mikä mulla on lapseni kanssa keväällä yhdessä koulun tapahtumassa. Sain kehuja lauluäänestä ja kukapa ei siitä tykkäisi 🙂
Laulun jälkee kotiin, suunnittelin seuraavat sukat ja söin vähän jotain että jaksan salilla. Lähdin salille ja siinä heti aluksi soitin lääkärille että saisin hänelle varattua aikaa. Tarvitsin hoitajan mukaan lääketarkistusajan… lisäksi olisi kai hyvä katsoa toi sairasloma-asia kuntoon ennen ensi kuun loppua ettei taas jää Kelan jonoihin ja roikkumaan ilman rahaa yli kuukaudeksi. Tämä puhelu ja sen sisältö jäi päälle ja tuntuu vievän taas tyyppiä pinnan alle. Ensinnäkin työterveyshuolto hoitaa näitä asioita nykykäytännön mukaan, no mullahan ei oo sellasta, koska mut irtisanottiin sopivasti viime vuoden elokuussa (sekin vihastuttaa ja vituttaa ja itkettää vielä). No kuulemma nykyasetusten ja käytäntöjen mukaan ei enää suosita pitkiä sairauslomia joten niitä ei siis helpolla jatketa. Mä ymmärrän sen että aktivoidaan ihmisiä ja kannustetaan normaalielämään ettei vaan jää yksin ja kaikki sosiaalinen elämä puuttuu lopulta kokonaan. Mutta mä en ymmärrä miten mä oisin valmis toukokuun alussa aloittamaan työnhaun… Mä en edes tiedä mitä hakisin, minne kuulun, mitä vittua mä oikeesti edes tulevaisuudessa teen. Mä en enää ikinä laita työtä mun mielenterveyden edelle, niin se vaan menee. Mä haluun siis työn minkä kanssa voi yhdistää mun bändin ja salin. Mä en halua vuorotyötä, jolloin en näe tarpeeksi muuta perhettä ja jolloin mun mielenterveydelle tärkeet asiat poistuu mun elämästä.
Jonkun on helppo nyt ehkä sanoa että aina tollasia sosiaalipummeja valittamassa. Noh, mä en saa mistään sosiaalietuuksia, mä en saa mistään mitään ”ylimääräistä”. Ja mä oon perse limassa opiskellut koko ajan eteenpäin että musta tulisi isona jotain sellasta mitä haluan olla. No, sittenpä Suomi lykkää avokämmenen naamaan koska täällä ei YAMK ole arvostettu kuten muissa maissa on. Eli nyt pitäis aloittaa alusta ja lähteä havittelemaan maisterin papereita. Noh, siinä on ongelmana se, että en pysty lukemaan. Mulla on kesken nyt tereyshallintotieteen aineopinnot, niitä on aikaa opiskella loppuun ensi kevääseen asti joten ne saan alta pois, mutta en mä pysty lähtee päiväopiskelijaksi. Ja mitä sitten, onko mulla sittenkään työpaikkaa jossa saan siistin sisätyön toimistotyöajalla?
Itku puristaa mun kurkkua mutta mä en voi enää edes itkeä tälle. Tää on vaan jo niin mahdotonta. Miten voi olla, että mun pitäis yhtäkkiä olla valmis kaikkeen ja samaan aikaan yrittää selvittää mun päätä jossain vitun terapiassa. Mä nään hoitajaa epäsäännöllisin väliajoin 45 minuuttia kerrallaan. Ja voin sanoa että 45 minuutissa ei paljoo puhuta. Ei mulla oo varaa yksityisiin, eikä mulla oo mitään työterveyspsykologia jonka luokse voi mennä moneksi tunniksi terapoimaan. Musta tuntuu että mä oon se joka tässä taas jää johonkin väliin. Miksi mua pitää puristaa koko ajan kasaan. Mä yritän parhaani. Mä käyn salillakin, silti multa viedään sekin into pois yhdellä helvetin puhelulla…
Ei muuta kun intopinkeenä miettimään mitä sitä tulevaisuudessa tekis. Tietäisitte vaan kuin paljon pelkästään ton lauseen kirjoittaminen sattuu…