Tänään oli alakertatreeni ja lihakset huusi hoosiannaa. Lisäksi oli vielä edellisen treenin kivut yläkropassa. Hyvä oli silti tehdä ja tuli tehtyä täysillä, seuraavalla kerralla vielä kovempaa 😉 Oli hyvä tehdä, oli kiva kun siinä on joku mukana. Mä taidan ehkä pelätä vähän olla yksin missään… paitsi kotona. Kotona oon aina turvassa.
Treeni tuli tehtyä täysillä ja jalat oli ihan hyytelömössöä. Sen jälkeen venyttelin kaikki mahdolliset liikkeet läpi. Jalat palautui tosi nopeesti, mutta yläkertaa kolottaa vieläkin. Kesken venyttelyjen aiempi puhelu lääkärin kanssa (katso juttu yleisistä kirjoituksisa ”hyvästä huonoon, valosta pimeään”). Huomasin että venytellessä laskin koko ajan alemmas. Inhosin itseäni, inhosin sitä vitun peiliä siellä seinällä, inhosin kaikkea mitä mä oon. En kokenut että treeni ois ollut mitenkään hienon hieno, vaan lähinnä säälittävä räpellys. Yritin pitää itteni kasassa ja tehdä loppuun ne venyttelyt ja teinkin… mausteena muutama tic-oire… kesken venyttelyn pää nykii ja huomaan että kädet alkaa nykimään ja rupeen nykimään sormilla hiuksia tai ihoa tai mitä vaan… Vitutti olla tällänen ja vituttaa vieläkin. Kävin suihkussa ja kun puin pukuhuoneeseen pamahti joku treenaamaan tullut nainen. Mä oisin pelkästä häpeästä voinut vajota lattiasta alas. Juteltiin mukavia ja koko ajan se ahdistus kasvoi mun sisällä.. Mä näytin ulospäin varmaan ihan normaalilta mutta mun pää huusi että lähde vielä kun ehdit… Sit mä lähdin.
Mä lähdin samaan aikaan kun pt lähti pihalle. Mun teki mieli romahtaa siihen paikkaan ja lopettaa koko touhu. Treenistä tuli hyvä olo, mutta toi tulevaisuuden tuska on liikaa. Mä mieluummin oon olematta ja hiljaa huoneessa, ehkä silloin mua ei huomata ja mä vaan haihdun savuna ilmaan.
Mä oon ihan turta… silti kyyneleet valuu pitkin poskia. Jostain pitää kerätä voimia tän päivän loppuun viemiseen. Pelottaa ihan vitusti mitä tapahtuu huhtikuun jälkeen.