Eilen illalla vasta päätin, että laitan tämän blogin pystyyn. Kännykän kelmeässä valossa loin itselleni tämän blogin ja päätin että yritän edes välillä kirjoittaa jotain tänne.
Eilinen päivä oli vaikea. Tuntemuksista on vaikea puhua ihmisille, jotka eivät ole kokenut masennusta tai ahdistusta. Eilen illalla tunsin suurta häpeää itsestäni, sellainen krapulamorkkismainen olo. Hävetti kaikki mitä olin tehnyt tai sanonut, vaikkei niissä mitään kummaa ole ollut (ainakaan sivullisten mielestä).
Yksi suuri häpeä on minulla se, että olen tutustunut eräisiin ihmisiin, joiden kanssa voin puhua ja joiden kanssa myös mieheni voi puhua. Tunnen tästä huolimatta itseni täydeksi idiootiksi ja hölmöksi. Miksi joku nyt haluaisi ystävystyä aikuisen, masentuneen ihmisen kanssa… Tuon häpeän kanssa taistelin eilen illalla. Se aiheutti sitten taas puhumisen vaikeuden sekä nykimistä käsissä ja päässä. Kuinka paljon niinä hetkinä arvostankaan aviomiestä, joka on vaan siinä eikä hermostu.
Toivoisin joskus pääseväni tästä eteenpäin, mutta vielä on liian aikaista miettiä sitä. Taustalla on lapsuudesta asti asioita ja muutama traumaattinen kokemus. Mitään näistä ei ole ikinä käyty läpi missään. Raja tuli vastaan viime vuoden lopulla ja nyt olen tässä. Opettelen olemaan.
Tänään on päivä kun pitäisi pystyä, mutta ei pysty. Vanhempi lapsi on kipeä ja minun pitäisi mennä kauppaan. Jalat ei suostu liikkumaan ja pulssi kiihtyy. Pakko on kohta mennä mutta hauskaa siitä ei tule.
Kunhan olen kaupan käynyt niin asetun omalle sängylle neulomaan katsomaan murhamysteerejä. Se on melkein jo jokapäiväinen ohjelma. Se on sellainen jota ilman päivä ei mene hyvin. Jossain vaiheessa päivää on pakko neuloa ja katsoa joku ohjelma omista kansioistani.
Mukavaa viikonalkua lukijoille.